Naiset suunnittelussa

Liisa Horelli

NAISET SUUNNITTELUSSA – JATKUVA PROSESSI

Pohjoismaiset naiset kerääntyivät ensimmäiseen asumista ja suunnittelua koskevaan konferenssiin, vuonna 1979. Siitä syntyi ajatus luoda asuinympäristöihin “Uuden arjen” edellytykset. Kerron seuraavassa tuon 20-vuotisen naisliikkeen historiasta, tasa-arvon ja valtavirtaistamisen käsitteistä, sekä tulevaisuuden haasteista. Näitä tarjoavat mm. EU:n osittain valtavirtaistama alue- ja rakennepolitiikka sekä uusi, vuorovaikutteisuutta korostava Maankäyttö- ja rakennuslaki.

Tasa-arvon edistäminen valtavirtaistamalla

Tasa-arvon käsite on aikaan ja paikkaan sidottu ilmiö, ja sen vuoksi se voidaan ymmärtää hyvinkin eri tavoin. Tasa-arvo voidaan nähdä kolmen eri aikakausina syntyneiden “aaltojen” ja niihin liittyvien näkökulmien kautta, jotka kukin painottavat eri asioita.

Tasa-arvoisen kohtelun näkökulma, jonka tavoitteina ovat samat oikeudet ja velvollisuudet naisille ja miehille, sekä strategiana ihmisoikeuspolitiikka.
Naisnäkökulma, jonka tavoitteena on naiserityisyyden esiin nostaminen ja strategiana naisten valtaistaminen (empowerment)
Sukupuolinäkökulma, jonka tavoitteena on naisten ja miesten välisten suhteiden (sukupuolijärjestelmän) kohentaminen ja strategiana erilaisten politiikkojen ja käytäntöjen valtavirtaistaminen.
Kuvasta 1 ilmenee, miten Tasa-arvoisen kohtelun näkökulmaa ympäristön suunnittelussa on edistetty mm. Tasa-arvolaista alkaneella lähestymistavalla. Naisnäkökulmaa puolestaan edustaa Naiset suunnittelussa-liike ja sen aikaansaannokset. Ympäristöministeriön toimintaan ovat vaikuttaneet kummatkin lähestymistavat, joskin nykyisin ministeriössä ollaan valtavirtaistamassa YVA-menettelyä ja jopa Maankäyttö- ja rakennuslain sovelluksia.

Kuva 1. (tulee pian) Tasa-arvonäkökulmien näkyminen Naiset suunnittelu-liikkeessä, sekä Ympäristöministeriön ja Hallituksen toiminnassa.

Uudesta arjesta EuroFEM-verkostoon

Parikymmentä vuotta sitten järjestetyn “Rakentaa ja asua naisten ehdoilla” – konferenssin innoittamana alkoi pohjoismainen naistutkijoiden ryhmä kehittää lähiyhteisön mallia. Lähtökohtana oli silloisen ja miksei nykyisenkin arkielämän kritiikki, joka on suuntautunut arkielämän toimintojen pirstoutuneisuuteen ja ongelmien ratkaisumallien sektoroitumiseen. Arkielämä on alistettu taloudelliselle kasvulle ja kansainväliselle kilpailukyvylle. Arkea eletään tuotantoelämän ehdoin.
Uusi arki on visio paremmin ja oikeudenmukaisemmin toimivasta arjesta, jossa voidaan yhdistää työ ja perhe-elämä – hoiva ja tuotanto. Uuden arjen tomintamallin tavoitteena on luoda kodin ja muun maailman väliin välitaso – arjen infrastruktuuri jonka avulla voidaan yhdistää sekä palkkatyö että palkaton työ. Hoitotyö yhdistetään tuotannollisiin toimiin ja kotitöihin. Myös hallintoa kehitetään siten, että kaikki voivat osallistua paikallisella tasolla sekä toimintaan että päätöksentekoon. Tavoitteena on eri ikäisten ja eri sukupuolta olevien ihmisten yhteistyö. Tavoitteena on myös tehdä arjen ja yhteiskunnan välinen suhde näkyvämmäksi, organisoimalla välitasolla toimintoja

– ydinperheen ja yhteiskunnan väliin
– virallisen ja epävirallisen talouden väliin
– työn ja vapaa-ajan väliin
– eri sukupolvien väliin
– miesten ja naisten roolien väliin. Sekä asunnon ja muun maailman väliin.

Välitaso on siten paikallinen, toiminnallinen, organisatorinen, taloudellinen ja kulttuurinen yksikkö. Taloudellisesti se tarjoaa uuden vaihtoehdon viralliselle ja epäviralliselle taloudelle – kolmannelle sektorille – jolloin työ voidaan jakaa määrällisesti tasaisemmin lähiyhteisössä. Välitason pohjan synnyttämiseksi siirretään välitasolle toimintoja muilta sektoreilta, kuten julkiselta sektorilta hoitotyötä, paikallishallintoa, suunnittelua. Kotitalouksista lastenhoitoa, ruoanlaittoa, kiinteistönhoitoa. Elinkeinoelämästä paikallistuotantoa , esim. osuustoimintaa ja työyhteisöjä (vrt. kuva 2).

Kuva 2. (tulossa) Välitaso on uusi rakenne yksityisten kotitalouksien, markkinoiden ja julkisen sektorin välissä.

Uusi arki-mallin pohjalta kehitettyjä lähiyhteisöjä ja asuinkollektiiveja on olemassa Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa runsaasti, kun taas Suomessa esimerkkejä on edelleen varsin harvassa. Tosin laman myötä myös Suomessa on alkanut uusi kolmannen sektorin kukoistuskausi.

1990-luvulla Ympäristöministeriö alkoi ministeri Sirpa Pietikäisen aloitteesta ja toimistopäällikkö Kirsti Vepsän avustamana tukea Naiset suunnittelussa – seminaareja ja verkostoa, jossa oli mukana toista sataa naista. Ensimmäisessä tilaisuudessa Helsingissä pohdittiin kysymyksiä “mahtuuko elämä päätöksentekoon”, sekä esiteltiin naisten markkinoilla paikallistason naisten toimintoja ympäristön, lasten, terveen kaupungin ja hyvän arjen edistämiseksi (Naiset suunnittelussa-seminaari, YM muistio 1/1993). Seuraava kokous järjestettiin Seinäjoella, jossa olivat esillä kaupunkikeskustat arjen areenana, kaavakielikurssi, rakennuslain uudistus sekä Sofy-projekti (Arjen asiat esille, Seinäjoki 2/1993) Savonlinnassa saatiin kuulla Norjan naisten osallistumisesta yhdyskuntasuunnitteluun, kriittinen esitys ympäristövaikutusten arviointifilosofian perusteista sekä paikallisista ympäristöhankkeista. Samalla harjoiteltiin myös ryhmätyömenetelmiä ristiriitatilanteiden hallitsemiseksi (Naiset kuntalaisina suunnittelemassa ja osallistumassa, Savonlinna 3/1993). Viimeinen seminaari järjestettiin Ikaalisissa, jossa Astrid Thors arvioi uutta kuntalakia sekä tanskalainen Ellen Brun Selviytymiskykyä alhaaltapäin, kansalaispalkan avulla naiset ovat selviytyjiä, Ikaalinen, 4/1994). Osa naisverkostoon osallistujista oli mukana ryhmässä joka teki ehdotuksen ensimmäiseen Maankäyttö ja rakennuslaki-uudistukseen. Vaikka ensimmäinen uudistusehdotus ei toteutunutkaan, oli naisten panoksella kuitenkin vaikutusta tämän uuden lain vuorovaikutteisuuteen sekä sisällöllisiin laatuvaatimuksiin.

Naisten painottama ympäristösuunnittelun sisältöön ja toteuttamiseen liittyvä kehittäminen on nähtävä myös osana laajempaa eurooppalaista muutosprosessia, jossa taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset rakenteet hahmottuvat uudella tavalla ja muuttavat samalla sekä sukupuolten välisiä että sukupuolten sisäisiä suhteita. Ympäristöministeriö tuki myös suomalaisten naisten osallistumista kansainvälisiin ympäristökonferensseihin, joita vuonna 1994 järjestivät Euroopan neuvosto, EU sekä OECD. Näistä syntyi eurooppalainen verkosto – EuroFEM, Gender and Human Settlements, jota ympäristöministeriön tuella koordinoin kolme vuotta.
Verkoston toiminta huipentui Hämeenlinnassa kesällä 1998 järjestettyyn, EU:n tukemaan EuroFEM-konferenssiin, jonne kerääntyi lähes 300 naista ympäri maailmaa.

Suunnittelun ja kehittämisen valtavirtaistaminen

Konferenssin tuloksena syntyi EuroFEM Toolkit for Mobilising Women into Local and Regional Development. Siinä on tarjolla lukuisia tarinoita, joissa naiset ovat eri puolilla Eurooppaa osallistuneet paikallisiin ja alueellisiin hankkeisiin. Parhaille hankkeille on ominaista
– moniulotteinen, kokonaisvaltainen näkemys hankkeesta tai tehtävästä,
– herkkyys kontekstille,
– agendan uudelleen määrittely,
– prosessin ja tuotteen tasapainottaminen,
– innovatiivisten mentelmien käyttö,
– eri ryhmien laaja tuki,
– organisaation rakenteiden ja kulttuurin huomioon ottaminen, sekä
– oman rooliin pohtiminen.

EuroFEM työkalupakissa on menetelmiä ongelmien analysoimiseen, visioiden rakentamiseen, strategioiden valintaan, resurssien löytämiseen, sekä hankkeiden seurantaan ja arviointiin. Siitä voi olla apua rakennerahastojen tukemien hankkeiden synnyttämisessä ja läpiviemisessä. Sen innoittamat esimerkit voivat myös rohkaista osallistumaan vuorovaikutteiseen suunnitteluun yleisemminkin. Uusi Maankäyttö- ja rakennuslaki on haaste naisille luoda rohkeasti uusia, luontoa ja ihmisyhteisöjä vaalivia suunnittelukäytäntöjä.